VARANOTAARI AULIKKI MUIKUN VAALIKOLUMNI
Avioliittolaki ja maksuasetus ristiriidassa
kaikkialla maailmassa!
Puolison joutuminen laitoshoitoon vie helposti kotiin jäävän puille paljaille
Puolison joutuminen pitkäaikaiseen laitoshoitoon ajaa helposti kotiin jäävän puolison taloudelliseen ahdinkoon. Hyvin yleisesti kunnissa peritään pitkäaikaisen laitoshoidon maksuna summa, joka on 80 prosenttia hoitoon joutuvan henkilön eläkkeestä.
Tämän henkilön puolison pitäisi kyetä tulemaan toimeen tämän jälkeen kotona omalla eläkkeellään, joka on usein vain peruseläkkeen tasoa. Sairaan omaan käyttöön jäävästä 20 %:sta ei hänelle paljon lisäapua riitä.
MISTÄ ON KYSYMYS?
Epäkohta on syntynyt avioliittolain 46 §:n ja alemmanasteisen säädöksen ns. potilasmaksuasetuksen välisestä ristiriidasta.
Tämä sinänsä on perustuslain vastainen tila: alemmanasteinen säädös lyö korville lakia!
Avioliittolain mukaan puolisoilla on keskinäinen elatusvelvollisuus joka kattaa yhteiset ja
kummankin henkilökohtaiset tarpeet. Elatusvelvollisuus on voimassa koko avioliiton
keston ajan, eivätkä puolisot voi edes pätevästi sopia siitä, ettei tätä velvollisuutta toisella
olisikaan. Avioliitto päättyy toisen kuolemaan taikka avioeroon, mutta se ei pääty siihen,
että toinen vakavan sairauden vuoksi joutuu pysyvään laitoshoitoon ja muttaa sen vuoksi pois yhteisestä kodista.
"KOHTUULLINEN ELATUS"
Kuntien menettelyä voi kuvata vain tietoiseksi temppuiluksi. Ohjenuorana on maksuasetuksen
nykyisessä muodossaan edellyttävä puolisolle jätettävä "kohtuullinen elatus" laitoshoitoon
joutuva tuloista.
Mikä sitten on kohtuullinen elatus?
Kunnissa sen harkitsee tapauskohtaisesi se kunnan virkamies, jolle asia johtosäännön mukaan kuuluu.
- Se, miten kohtuullinen tämä kohtuullinen on, vaihtelee hyvin paljon kunnittain. Sanoisin, että kirjavien tulkintojen seurauksena ollaan yleensä pahassa tai vieläkin pahemmassa jamassa: Moni kotiin jääneistä vanhuksista on joutunut luopumaan omasta kodistaan.
Savonlinna ei ole ollut tässä kohtelussa ainokainen, eikä varmasti pahin kunta, vaan ongelma on sama
kaikkialla valtakunnassa.
Ketä asia koskee?
Maksatuskäytännöstä kärsii hyvin moni 70 - 85 -vuotiaiden ikäluokkaan kuuluva aviopari.
Heidän sukupolvensa työ-ja perhehistoriassa on ollut lähes pääsääntönä, että aviomies on ollut se perheen suurempituloinen. Aviovaimot ovat olleet kotiäiteinä tai pienipalkkaisessa työssä.
Naiset ovat olleet puolisoittensa elatuksen varassa koko avioliiton ajan.
Tämän päivän todellisuutta on taas se, että useimmiten juuri aviomies joutuu vanhuusiällä ensimmäisen laitoshoitoon, vaimon kyetessä vielä asumaan kotona.
Mitä sitten tapahtuu?
Puolison pysyvään laitoshoitoon joutuminen mullistaa täysin monen kotiinjäävän vaimon elatuksen ja perusturvan. Suomalaisissa kunnissa vielä yleisesti sovellettava käytäntö on, että sosiaaliviranomainen lähestyy kirjeellä, jossa pyydetään neuvotteluun laitosmaksun määräämiseksi ja kehoitetaan ottamaan mukaan kaikki mahdolliset puolisoitten tulo-ja menoselvitykset.
Tämän jälkeen harkinnan mukaan määritellään laitokseen joutuvan tulot, joista otetaan siis 80 prosenttia laitoshoitomaksuna ja kotiin jäävän puolison uusi elintaso perustuu hänen omille tuloilleen. Niiden on riitettävä jatkossa asumismenoihin, vaatteisiin ja lääkkeisiin.
Useimmin jostakin on tingittävä ja se on ruoka ja virkistys. Onpa moni joutunut luopumaan kodistaankin, kun ei ole yksin pystynyt asumiskuluja maksamaan.
AVIOLIITTOLAIN ELATUSJÄRJESTELMÄ
Avioliittolain mukaan siis aviopuolisoilla on keskinäinen elatusvelvolli-suus. Se merkitsee, että puolisoitten elintaso määräytyy perheen yhteisten tulojen mukaan. Esim. eläke, jota laitoshoidossa olevalle puolisolle maksetaan, on myös tuloa, josta hänen puolisollaan on oikeus saada omaan elatukseensa tarvittava osuus.
Virkamiehen maksuasetuksen perusteella suorittamassa arvioinnissa keskitytään sen määrittämiseen, tuleeko -tai oikeammin pitääkö kotiin jäävän tulla- toimeen omilla tuloillaan, vai HARKITSEEKO virkamies hänelle jotakin lisää kuuluvan.
Tässä onkin varsin kirjavaa menettelyä eri kunnissa. Kotiin jäävä kohtuullistetaan eli "normitetaan" toimeentulotukirajan pintaan, juuri sen yläpuolelle, köyhyysrajalle. Sanotaan vielä ovella eväiksi, että jos tulee lisätarvetta, niin kyllä sitten annetaan sosiaaliapua harkinnan mukaan.
Mitä tässä oikein kohtuullistetaan? Mielestäni kohtuullistetaan Virtasten elintasoa Lahtisten elintasoon ja murretaan perheen sisäinen, yksilöllinen elintaso.
Siis vakavan sairauden kohdatessa joutuvat puolisot vielä kohtaamaan jonkinlaisen sosiaalisen tasa-arvon nimissä suoritettavan ryöstön!
Ydin on siinä, että perustuslakimme mukaan jokaisella on OIKEUS hankkia itse elatuksensa työstään, eläkkeestään tai muutoin suorituitua elatuksestaan omilla tuloillaan, joihin luetaan kuuluvaksi myös puolisolta tuleva elatus. Sosiaaliturva määritetään toissijaiseksi yhteiskunnan velvollisuudeksi. Mistä ihmeestä tähän avioliittolain 46 §:n järjestelmään putkahtaa
"KOHTUUDEN MUKAAN MÄÄRITETTÄVÄ ELATUSTARVE"?
EI POLIITTISTA TAHTOA, KUNNAN KUKKARO TÄRKEÄMPI
Koska maksuasetuksen tai avioliittolain selkiyttämiseen ei tuntunut löytyvän poliittista tahtoa, ovat oikeusoppineet kehittäneet muutama vuosi sitten "avioliittolain puolustukseksi" vanhukset pelastavan käytännön. Avioliittolain 50§:n nojalla puolisot voivat sopia kirjallisesti elatuksesta laitoshoidon varalle. Kysymyksessä on eräänlainen kompromissi tilanteeseen.
Avioliittolain logiikan mukaisesti puolisoitten nettoeläkkeet laske-
taan yhteen ja jaetaan kahdella, jolloin saadaan kotiin jäävälle puolisolle perheen elintason mukainen elatuksen taso. Jos hänen oma nettoeläk-keensä on tätä puolikasta pienempi, saa hän laitoshoitoon joutuvalta puolisoltaan puolikkaastaan puuttuvan määrän ikään kuin elatusapuna.
Tämän jälkeen laitoshoitoon joutuvan puolison omasta osuudesta (puolikkaasta) lasketaan maksuasetuksen mukainen potilasmaksu.
Tämä menettely turvaa kotiin jäävän puolison ja asettaa laitoshoitoon joutuvan samalle viivalle yksinäisen laitoshoitoon joutuvan kanssa.
Se maksaa, ketä hoidetaan!
Tällaisia elatussopimuksia voidaan tehdä hyvissä ajoin, myös vastaisen laitoshoidon varalle ja niissä lähtökohtana on kyseisen perheen vakiintunut elintaso, kohtuus löytyy suoraan avioliittolain 46 §:stä, eikä muuta "kohtuusharkintaa" ole laillista tehdä.
Loukussa järjestään, ei satunnaisesti
Pahoittelen sitä, että kunnissa hyvin yleisesti nöyryytetään vanhuksia erilaisilla "kuittisulkeisilla" kun virkamies määrittelee "kohtuullista elatusta" maksuasetuksen mukaan.
Perhettä on jo kohdannut vakava sairaus ja puolison luovuttaminen laitokseen on tuskallinen päätös. Sitten tulee virkamies ja asettaa puolison elintason juuri ja juuri toimeentulotukirajan yläpuolelle.
Taloudelliseen ahdinkoon joutuneita ikääntyneitä puolisoita ei ole vain satunnaisesti loukussa.
Vuosittain tapaan yksinomaan Savonlinnassa kymmeniä vanhuksia, joita tämä epäkohta koskee.
TILANNE TÄNÄÄN
Useat suuret ja pienemmätkin kunnat ovat jo muuttaneet käytäntöään
avioliittolain mukaiseksi.
Eduskunnan sosiaali-ja terveysvaliokunnassa on tulossa lakimuutos, jonka perusteella laitosmaksu voisi olla enintään 40 % laitoshoitoon joutuvan
tuloista. Lakimuutosta odotellessa, on keinona edellä selostettu sopimusmenettely. Laadinnassa kannattaa käyttää asiantuntijaa, lakimiestä.
Olen Savonlinnan sosiaalilautakunnan varapuheenjohtaja ja Savonlinnan kaupunginvaltuuston jäsen. Savonlinnan sosiaalilautakunta on esityksestäni kolme kertaa yksimielisesti päättänyt, että kunnassamme
ryhdytään soveltamaan sopimuksiin edellä kerrottua menettelyä. Kaupunginhallitus on äänestyspäätöksellä nyt kahdesti kumonnut tekemämme päätöksen, viimeksi viime maanantaina 3.2.2003.
Taistelu jatkuu, sen lupaan!
(Asiasta julkaistu haastatteluni Itä-Savossa ja Länsi-Savossa lokakuun lopussa 2002 ja samoin haastattelu marraskuun alussa TV 1:n uutisissa)
